Ei tainnu vuosien lapsettomuus(kaan) tehdä minusta täydellistä äitiä.
En tiedä oliko mulla nyt ennen omaa lastakaan kovin ruusuista kuvaa lapsiperheen arjesta, sillä sen verran sitä oli sivusta päässyt seuraamaan. Mutta tottakai huonoina hetkinä valitukset väsymyksestä, oman ajan puuttumisesta jne. saivat miettimään, että mitä he valittavat, heillähän sentään on lapsi/lapsia. Olihan se itselle pienimuotoinen kriisi sitten, kun en ollutkaan "täydellinen" äiti. Ihan samalla tavalla yöheräämiset tuotti tuskaa, hermostuin lapseen (ja ihan pienistäkin syistä), tuskailin oman ajan puutetta ja toivoin välillä, että lapsi ei olisi niin kiinni minussa. Se oli jotenkin niin ristiriitaista, koska kuitenkin olin niin kovasti toivonut lasta. Onneksi aika teki tehtävänsä ja opin ymmärtämään, että minullakin on oikeus noihin negatiivisiin tuntemuksiin. Ihana äitiysneuvolan terkkarini mm. sanoi, että huolimatta miten lapsi on saanut alkunsa, niin äitiys on silti samanlaista.
Mutta vaikka tämäkin päivä on ollu taas näitä äitiyden "huippuhetkiä", niin siltikin tuo nyt jo sängyssään tuhiseva neiti on kaikkein tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Ja onnekseni lapsemme ei tiedä paremmasta, vaan hänelle me olemme kaikkein parhaat vanhemmat ;) Tuolla yritämme miehemme kanssa aina toisiamme lohduttaa, jos oikein on ollu hankala päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti