Pelkotiloja ja hyvää vointia

Tänään poksahti taas uusi raskausviikko käyntiin, 11+0 tuli jo täyteen! Olotila on tällä hetkellä aika hyvä, etova olo on seurana oikeastaan vain iltapäivisin, jos on liian pitkä syömisväli. Jotain tuntemuksia tuolla alavatsalla on ollu. Jos liian rivakasti nousee, niin alakerrassa tuntuu vihlontaa. Rintoja aristaa edelleen vähän.

NT-ultraan on viikko ja päivä aikaa. Kieltämättä alkaa jo jännittämään, että onko kaikki hyvin? Ja tietenkin tulee väkisinkin mieleen, että jos kaikki ei olekaan hyvin, niin mihin ratkaisuun päädymme raskauden jatkumisen suhteen? Olisi ihan kauheaa, jos tässä kävisikin huonosti.. jäisikö meidän perheemme sitten yksilapsiseksi perheeksi. Koska julkisen puolen hoidot on nyt käytetty, pakkaseen ei jäänyt mitään ja kaksi lasta julkinen puoli tarjoaa hoidoilla. Toki, jos tästä tulis/olis tullu keskenmeno, niin silloin kuulemma tilannetta ois mietitty uudelleen. Yksityisen puolen hoidot taas ovat niin kalliita, mutta kai sinne hakeutumista voisi harkita, jos/kun toisesta lapsesta haaveilemme.

Turhaa spekulointiahan tuo kaikki on, mutta pakko kirjoittaa nuo ajatukset ylös, kun ne mielessä pyörii. Ihan yhtä hyvinhän ja kai todennäköisemmin kaikki on hyvin. Joten koitan olla miettimättä liikaa noita.

"No, kumpaa te odotatte?"

Otsikon kysymyksen päästi ilmoille anoppi, kun soitteli ja kyseli kuulumisia. En jotenkin osannut odottaa tuota kysymystä ja en suoraan sanottuna edes muista, mitä hänelle vastasin. Varmaankin jotain, että "ihan kumpi vaan käy".

Mikä onkin kyllä ihan totta. Pääasia on, että lapsi on terve ja kaikki menee hyvin. Tuo terveyspuoli minua onkin enemmän mietityttänyt, kuin se että kumpaa sukupuolta toivoisin lapsen olevan. Kyllähän se mietitytti ekassakin raskaudessa, mutta nyt tuntuu, että mietin sitä vielä enemmän. Varmasti esikoisenkin kohdalla olisin/olisimme joutuneet miettimään vakavasti raskauden jatkamista,  jos jotain olisi ilmennyt. Nyt kun on jo yksi lapsi, joka hänkin on elokuussa vasta vajaa 2-vuotias, niin luulen että joutuisimme pohtimaan vielä tarkemmin. Ratkaisua tehdessä tulisi miettiä myös, miten se vaikuttaa hänen elämäänsä. Toivon sydämeni pohjasta, että emme joudu noita pohdintoja tekemään, mutta tiedostan myös tosiasian, että jollekinhan sekin arpa napsahtaa.

Kuten joskus aiemmin kirjoitin, niin emme tienneet esikoista odottaessa sukupuolta, mutta olimme tehneet omia tulkintoja rakenneultrassa. Jotka sitten menivät yllättäen ihan pieleen, liekkö ollut sopivasti napanuora jalkojen välissä tai jotain :D Mieheni ei halunnut tietää sukupuolta, joten jätimme sitten sen kysymättä ja ilmeisesti myös tälläkin kertaa hän on samaa mieltä. Toisaalta koska viimeksi tehtiin hänen toiveensa mukaan, niin oisko nyt mun vuoro toivoa? Kieltämättä se oli kyllä jännittävää, kun ei tiennyt varmuudella sukupuolta. Toisaalta, nyt jos tietäisi, niin voisi vähän jo valmiiksi laitella vaatteita tai sitten myydä tyttömäisempiä vaatteita pois. Onneksi tuotakin ehtii vielä miettimään :)

Se täytyy kyllä vielä tunnustaa, että en tiedä olisinko samaa mieltä tuosta sukupuoliasiasta, jos esikoinen ei olisi tyttö. Vaikka en muista ajatelleeni aiemminkaan, että haluan ehdottomasti tytön, niin on se silti ihanaa, että sai oman pikku-prinsessan. On pienet pojatkin ihania ja varmasti, jos esikoinen olisikin ollut poika, niin ihan yhtä rakas ja tärkeä hän olisi. Ja varmaan olisin innoissani shoppaillut hänelle pikkumiehen vaatteita, niin kuin nyt katselen neidille kaikkia ihania vaatteita.

-Keväänlapsi & T-T 10+0, ensimmäinen neljännes jo takanapäin!

Arkeenpaluuta ja neuvolakuulumisia

Täällä porskutellaan menemään entiseen malliin. Tämä jatkuva etova olo alkaa kyllä jo väsyttämään. Toisaalta ei pitäisi valittaa, kaikki syömäni ruuat sentään pysyvät sisällä, mutta ei tämä siltti herkkua ole :) Väsymystäkin piisaa, joten tuntuu ettei jaksa mitään ylimääräistä tehdä!

Neuvolassa kävin viime viikolla ensikäynnillä. Neuvolatädiksi sain tosiaan jo neidin raskausajalta tutuksi tulleen terkkarin ja se oli kyllä tosi kiva juttu. Hän tietää lapsettomuustaustamme ja muutenkin tuntuu, että on helpompi aloittaa "yhteistyö" tutun ihmisen kanssa. Nytkin puhuttiin vähän lapsettomuushoidoista ja hänkin oli tosi iloinen, että tämä toinen raskaus lähti näin helposti alkuun. Muutenpa ei mitään uutta ja ihmeellistä siellä käynnillä ollut, täytettiin tietoja ja sain taas vinonpinon infolappuja. Tehtiin lähete labraan veriseulaa varten ja NT-ultran varasinkin jo itse. Halusin olla ajoissa liikkeellä, jotta pystyisin esittämään toiveita ajan suhteen. Mun vanhemmat tulee silloin käymään täällä, jotta päästään molemmat ultraan ja koska he tulevat pitkän matkan päästä, niin järkevin olisi saada aika maanantaille tai perjantaille. Onneksi tuo toive onnistui toteuttaa!
Neuvolareissuille otan mahdollisuuksien mukaan neidin kaveriksi, paitsi tietty lääkärineuvolakäynneille. Mutta ei kai niitä montaa edes tainnut ollakaan?
Painokin oli näemmä etovan olon takia vähän tippunut, neuvolan puntari näytti -1kg arvioimaani lähtöpainoon ennen raskautta. Ekassa raskaudessa tuli se 10kg ja kuulemma nytkin ois hyvä tavoitella sitä. Toki ei noin paljoa mun mielestä tarvis tulla, mutta tuo ois sellainen aika sopiva määrä terkkarinkin mielestä.. ei ainakaan enempää. Sokerirasitus tulee sitten tähän raskauteen PCO:n takia, vaikka ekalla kerralla arvot olikin tosi hyvät.

Neidin kanssa päästään taas kiinni vähän aktiivisempaan elämään, kun kerhot ja muskarikin alkaa. Viime viikko oli vielä erityisen rauhallinen, kun naapurissa asuva äitiystävä ja hänen lapsensa viettivät sairaspäiviä kotosalla. Hekin olivat napanneet vatsataudin (jota tuntuu olevan kiitettävästi liikkeellä, yh!), joten ei todellakaan haluttu ottaa riskiä ja saada myös tartuntaa.

Myös omalta osaltani olen yrittänyt päästä kiinni aktiivisempaan elämään ja aloittaa jumpassa käymisen. Otan tavoitteeksi käydä 2-3krt. viikossa jumpassa ja välillä hoitaa koiran iltalenkityksiä. Tuleehan tässä toki neidin kanssa touhutessa myös arjen hyötyliikuntaa. Pitää toki noita jumpassa käymisiäkin katsoa olon ja voinnin mukaan. Onneksi työnantaja oli sponsoroinut tällekin vuodelle liikuntarahoja, joten voin käyttää ne sitten tuohon jumppakortin kausimaksuun keväälle, eikä harmita taloudellinen tappio, jos ei voikaan käydä niin paljoa.

Uuden korkkaus ja vanhan vuoden muistelua.

Viime vuosi, joka oli kokonaisuudessaan aika mahtava, päättyi parhaalla mahdollisella tavalla. Vuoden 2012 alkaessa tyttäremme oli n.3,5kk ikäinen. Pahin alkumyllerrys oli takana ja jotenkin tuntui, että vauva-arki alkoi sujumaan. Ei sillä, että se nyt alusta alkaenkaan mitenkään erityisen haasteellista olisi ollut. Neiti on alusta alkaen ollut helppo ja rauhallinen vauva. Isoin haaste arjessamme oli imetys, joka ei sitten loppujen lopuksi onnistunutkaan.
Alkuvuodesta uskaltauduimme neidin kanssa ensimmäistä kertaa pidemmälle junamatkalle vanhempieni luokse. Hauska miten nyt viime reissulla katselin lähellä istuvaa naista ja hänen pientä vauvaansa ja mietin, että onpa joku uskaltautunut pienen kanssa reissuun. Kunnes kuulin hänen kertovan jollekin, että poika oli 3kk-ikäinen. Ilmeisesti aika kuultaa muistot hyvin, koska olisin voinut vannoa, ettei meidän neiti ollut niin pieni ekalla reissullaan!

Kevät meni kivasti, näimme usein äiti-vauva kavereita ja loppukeväästä pääsimme aloittamaan vauvauinnin, josta neiti tykkäsikin heti ensi kerrasta alkaen. Ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä hän on pienen ikänsä ollut ihan mahdoton vesipeto. Kylpyhetket ovat olleet varmasti parasta, mitä hän tietää. Edes uimahallin erilainen ympäristö ei jännittänyt neitiä, vaan uteliaana hän katseli ympärilleen ja oli altaassa heti kuin kotonaan :)

Kesällä reissattiin taas mummoloissa ja muissa kyläpaikoissa. Vietimme myös meidän hääjuhliamme, sillä varsinainen naimisiinmeno tapahtui salaa vain meidän kolmen kesken vuoden 2011 lopulla. Olen siis nyt ollut jo kokonaisen vuoden rouvana ja totutellut uuteen sukunimeen. Jokohan sitä tämän kuluvan vuoden myötä saisi hoidettua myös henkkarit uudelle nimelle ;)

Syksyllä vietettiin neidin 1v. synttäreitä ja vähän ennen sitä olimme käyneet ensikäynnillä PAS:sia varten. Ajattelin vain soitella ensin ja kysellä käytäntöjä, mutta pian huomasinkin, että olimme varaamassa meille jo käyntiaikaa! Tuon käynnin jälkeen jotenkin iski totuus vasten kasvoja, varsinkin kun puhuttiin noiden siirtojen onnistumisprosenteista ja siitä, että kaikki alkiot eivät välttämättä selviä sulatuksesta. Tottakai iski pelko, että ainutkaan kolmesta ei selviä tai jos selviääkin, niin en tule raskaaksi. Käynnin jälkeen pyörimme neidin kanssa paikallisessa kauppakeskuksessa ja tuntui, että ympärillämme oli vain äitejä ihan pienten vauvojen kanssa. Ja vaikka kuinka olin ja olen tyytyväinen ja onnellinen pienestä isosta neidistämme, niin silti haikeus valtasi mielen. Jospa en saisikaan koskaan pitää ihan vastasyntynyttä omaa pientä sylissäni.

Tuon lääkärikäynnin jälkeen alkoi myös elämäntaparemontti, sillä painonputoaminen oli ehtona PAS:siin pääsylle. Ja kyllähän se paino lähtikin sitten putoamaan ja innostuin liikkumaankin enemmän. Yhteensä lähti 7-8kg. ja kyllä se vaan kummasti kohotti mielialaakin. Tavoitteena olisi, että ei nyt raskausaikanakaan kauheasti nousisi paino tai ainakaan turhaan.. katotaan miten sitten käy.

Joulu ja uusi vuosi meillä vietettiin oman pienen perheen kesken kotosalla. Oli mukavaa yhdessäoloa ja neiti oli innoissaan kaikista joulukoristeista, paketeista ja uudenvuoden raketeista on "keskusteltu" joka päivä useaan kertaan. Mies oli myös pitkällä lomalla ja neitikin ehti tottua siihen, että iskä on aamuisin paikalla ja päikkäreiltä herätessämme iskä tuli kanssamme köllimään. Ensimmäisenä iskän työpäivänä neiti katselikin kummissaan tyhjää puolta sängyssä ja päikkäreiden jälkeen katseli odotellen ovelle, että missä iskä?

Tämä vuosi on lähtenyt ihan kivasti käyntiin. Raskausoireista etova olo on lähes koko ajan läsnä, mutta kuten edellisessäkään raskaudessa, vielä ei ole tarvinut pyttyä halailla. Sillon tosin en muista, että ois ollut näin huono olo. Tuo pahaolo tuntuu vievän energian ihan täysin ja välillä neidin kanssa touhuaminenkin ottaa voimille. Onneksi neitikin on rauhallinen leikkijä, joten äitikin voi köllötellä vieressä ja osallistua leikkiin lattianrajasta ;) Välillä neiti komentaa minut myös sohvalle köllöttään (ei huono sekään) ja itse konttailee ja kiipeilee siinä samalla ja tulee välillä lähelle syliin napattavaksi.
Sunnuntaina saan muuten alkaa vähentämään tukilääkitystä, ens viikolla menee vielä kaksi kertaa päivässä Lutinusta ja kerran päivässä Progynovaa ja sitten se "lysti" onkin loppu! Ensi viikolla on myös eka neuvola jo neidin odotusajalta tutun terkkarin kanssa. Tykkäsin hänestä kovasti, joten hyvä että saman kanssa saa jatkaa.