Puoliväli ohitettu!

Arkeen on palattu viime viikon mummolareissun jäljiltä ja odotetusta rakenneultrastakin selvitty :) Vaikka reissaaminen on mukavaa, niin kyllähän tuota arkeen palaamista ehti jo odottaa. Reissussa unetkin meni vähän niin ja näin, neiti heräili lähes tunnin aiemmin kuin kotona ollessaan. Itse en tietenkään osannu mennä aikasemmin nukkuun ja lisäksi päikkäritkin jäi monena päivänä nukkumatta.. siis itselläni, neiti kyllä nukkui.

Rakenneultra oli tosiaan tällä viikolla ja kyllähän se jännitti kovasti etukäteen. Kaikenlaista sitä ehtii mielessään miettimään ja pohtimaan, että mitä siellä vois paljastua. Liikkeetkin kun on edelleen olleet niin hentoisia. Syykin selvisi ultrassa, istukka on nimittäin tälläkin kertaa edessä. Ultratessa maha-asukki oli lisäki vielä selkä istukkaan päin, joten onpa kumma ettei liikkeet ole tuntuneet kovin selvästi. Kaikki oli kuitenkin hyvin pienellä, kovin vilkkaasti liikkui ultraushetkellä ja teki kaikkensa, että kätilö joutui tekemään töitä saadakseen kaiken katsottua :D Mitoiltaan vastasi viikkoja tai vähän isompaa, painoakin oli jo huimat 380g. Sukupuolta kysyttiin myös ja kyllähän siitä melko varma veikkaus saatiin.. mutta se pysyköön salaisuutena.

On kyllä uskomatonta, että nyt on jo puoliväli takana. Jotenkin tuntuu, että vastahan sitä sai tietää olevansa raskaana. Välillä iskee jo haikeuskin, kun tietää että tämä on todennäköisesti viimeinen raskaus. Arki on vaan niin kiireistä, että siinä aina ehdi nauttimaan olostaan. Tai samalla tavalla keskittymään vain omaan napaansa, kuin neitiä odottaessa.

Neuvolakuulumisia

Odotettu neuvolakäynti koitti viimein tänään. Vaikka eihän noissa mitään ihmeellistä ole näin toisella kierroksella ollessa, mutta sydänäänien kuuleminen on kuitenkin aina yhtä ihanaa ja ihmeellistä. Ja kun tähän mennessä nuo mahassa tuntuneet liikkeet on olleet niin hentoisia, niin kyllähän sitä vähän kaipaa jotain todistusaineistoa siitä, että mahassa voidaan hyvin.

Painoa oli tulut edelleen maltillisesti, tähän mennessä on tullu vain 500g. Ja kun alussa paino tippu sen kilon verran, niin tässähän mennään vielä miinuksella :)
Verenpaineet oli hyvät ja yllättäen hemoglobiinikaan ei ollu laskenut kuin himpun verran. Joten ainakaan näillä näkymin ei ole tarvetta aloitetta lisärautaa.
Sydänääniä kuunneltiin tällä kertaa rauhassa, toisin kuin NT-ultrassa ja lääkärineuvolassa. Sykkeet oli aikalailla samaa luokkaa kuin neidistä aikanaan. Viikon päästä saadaan toivon mukaan selvyyttä siihen, että kumpi tuolla mahassa möyrii. Mies meinaa (tai toivoo), että poika ja musta tuntuu, että tyttö.

SF-mittaa ei vielä mitattu, mutta kyllähän tuo terkkarikin meinas, että komea maha on. Iso maha myös alkaa tuntumaan ja välillä olo on jo varsin kömpelö. Tahtia on pitäny löysätä, kun muuten alkaa ikävästi  kiristään mahaa ja vihlomaan. Neidin nostaminen ja kantaminen tuntuu kivasti tuolla mahassa. Ilmeisesti myös tuolla lantion seudulla tapahtuu jotain löystymistä, koska välillä särkee ikävästi sieltä ja se tahtoo häiritä nukkumista.
Jottei nyt menis kuitenkaan ihan "valittamiseksi", niin todettakoon, että helpolla tässä on kuitenkin mielestäni päässyt tähän asti. Pystyn ja jaksan touhuta neidin kanssa ja lenkilläkin olen käynyt koiran kanssa. Mitä nyt viimeisen viikon aikana mun flunssailun vuoksi, mies on joutunut hoitamaan kaikki lenkit. Lisäksi puolivälikin häämöttää jo ensi sunnuntaina, joten huimaa vauhtia tämä aika on mennyt <3

Mutta nyt unille, jotta jaksaa viettää huomisen päivän junassa neidin kanssa!

Aika matelee

Taas poksahti uusi raskausviikko eilen, mutta siltikin tuntuu, että aika menee hitaasti. Seuraavaan neuvolaakin olen odottanut kuin kuuta nousevaa ja nyt siihen onneksi on enää viikko. Ja siitä reilu viikko eteenpäin, niin on rakenneultra. Kivoja asioita siis tiedossa ja tuossa välissä käymme neidin kanssa myös vanhempieni luona kyläilemässä. Sitäkin odotetaan jo kovasti, neiti on kyllä varsinainen mummo- ja pappa-fani tällä hetkellä. Nykyään, jos häntä kieltää jostain, niin neiti varmistelee kovasti, että tekisivätkö mummo ja pappa näin. Kyllähän se välillä kysyy pokkaa, kun pitää vakuuttaa, että mummo ja pappa ei pure äitiä kädestä tai syö ulkona lunta :D

Laitan tähän vielä kuvan tasaviikkojen kunniaksi, tässä siis viikko 18+0. Liikkeitä on melko varmasti tuntunu välillä. Mutta onhan tuolla tilaa  vielä liikkua, joten melko satunnaisia tuntemuksia ne on.

Pitkästä aikaa

Täällä suunnalla on kaikki hyvin, en vaan ole saanut kirjoitettua :) Jotenkin omassa navassakaan ei ole tapahtunut paisumista kummempaa. Maha tuntuu pullahtaneen esiin pari-kolme viikkoa aiemmin verrattuna ekaan raskauteen. Tai ainakin kuvien perusteella, vaikka toisaalta nyt on kyllä lähtöpainoakin enemmän kuin ekassa raskaudessa. Joten vertaileminen on vaikeampaa. 

Sen verran kyllä on näkyvä tuo uloke jo, että puolitututkin on uskaltaneet kysyä, että olenko raskaana. Tuota kautta paljastuin myös sille kaverilleni J:lle (josta kirjoitin viime tekstissä), en tiedä miten hänelle kertominen oli niin vaikeaa? Emme ole tunteneet kovin pitkään ja lapsettomuuttakin on puheissa vain riipaistu. Useita kertoja olen yrittänyt kautta rantain päästä aiheeseen, mutta jotenkin se asia ei vaan ole tullut suusta ulos. Nyt sitten tuon erään puolitutun kysymyksen kautta sitten asia paljastui, mutta emme senkään jälkeen ole saaneet rauhassa asiasta puhuttua. 

Omassa olossa on myös vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Vaikka tuo maha on kasvanutkin, niin silti mielessä on ollut myös huolta, että onhan kaikki mahassa hyvin. Liikkeiden tuntemisesta en ole ihan satavarma, viime ja tällä viikolla on ollu jotain vähän sen suuntaista. Mutta ei mitään sellaista, mistä oisin ollu ihan varma. Esikoista odottaessakin tunsin liikkeet myöhään, koska edessä oleva istukka vaimensi niitä hyvin. Nyt en vielä tiedä missä istukka on (en hoksannut NT-ultrassa kysyä sitä..). Seuraava neuvolakin tuntuu olevan iäisyyden päässä (reilu 2 viikkoa) ja silloin pääsee vasta kuuntelemaan sydänääniä. 

Toisaalta sitten mietin kovasti jo käytännön asioita esim. että tarvimmeko sisarusrattaat vai pärjättäiskö seisomalaudalla? Onhan tuo vajaa 2-vuotias aika pieni vielä itsekin, mutta toisaalta meiltä löytyy esim. Manduca, jossa vauva voisi kulkea ja esikko istua vaunuissa. 

Keväänlapsi & T-T rv.16+5

Lapsettomuudesta

Olin viikonloppuna kaverini J:n kanssa yhteisen kaverimme K:n synttärijuhlissa. Siinä istuessamme ja jutellessamme otti eräs juhlavieraista puheeksi lapsettomuuden. Hän kertoili itsestään ja siitä, että heillä ei vielä miehensä kanssa ole omia lapsia (toisin kuin lähes suurella osalla muista vieraista). Useamman vuoden olivat jo yrittäneet ja käyneet tutkimuksissakin, mutta eivät kuulemma stressaa asiaa. Ehkä syy miksi hän toi tuon esille, oli se että hän ei sanojensa mukaan voinut sietää äitejä, jotka eivät enää muusta osaa puhuakaan kuin lapsistaan. Mikä on ihan ymmärrettävää, kun ei omia lapsia ole.

Myös kaverini J:n kanssa juttelimme matkalla lapsettomuudesta. Heillä kuten meilläkin esikoista on tehty pitkään ja hartaasti. Heillä lopulta sitten lapsi sai alkunsa luomusti, meidän tarinaa nyt tähän tuskin tarvii alkaa uudestaan kertomaan. He olivat jo ennen esikoista tehneet päätöksen, että eivät halua lapsettomuushoitoja. Syksyllä vähän ennen meiän PAS-kierron alkua, hän kertoi heidän aloittaneen yrittämään toista lasta. Vielä ei heidän toiveensa ole toteutunut. Siksi en heti kertonutkaan omasta raskaudestani ja nyt tuntuu, että en vaan saa sanottua sitä ääneen. Vaikka kohtahan tämä raskaus alkaa näkymään, joten ei tätä enää pitkään salailla. Nytkin tuolla matkalla olisi ollut niin hyvä sauma kertoa, mutta jotenkin vain sanat eivät tulleet suusta ulos.

Tuon juhlavieraan lapsettomuusavauksen jälkeen myös eräs toinen vieraista kertoi, että useamman vuoden hekin olivat esikoistaan yrittäneet. Täytimme sillä porukalla melko hyvin sen tilastotiedon, että joka viides pari kohtaa tahattoman lapsettomuuden. Itse asiassa se kyllä ylittyikin, sillä kymmenen naisen porukasta neljällä oli omakohtainen kokemus aiheesta.

Juhlien jälkeisenä päivänä lapseton ystäväni linkitti minulle tämän alla olevan kappaleen. Ko. artisti ei kuulu lemppareihin, mutta tämän kappaleen sanoma kosketti ja kyyneleet tuli tuossa joulupöytä-kohdassa. Niin tuttuja tunteita ja muistoja laulu toi mieleen ja kiitollisuuden siitä, että me emme enää kipuile asian kanssa. Mutta ei se lapsettomuus ole silti mihinkään kadonnut muistoista, enkä halua että katoaakaan.

Helpottunut olo ja uuden oppimista

Olipa kyllä helpottava käynti tuo ultrakäynti! Ultraa edeltävän yön nukuin tosi huonosti, kun aloin taas nukkumaan mennessä miettimään, että entä jos kaikki ei olekaan kunnossa. Kyllä se uni sitten jossain vaiheessa tuli, mutta aamulla en kyllä ollut kovin levänneen oloinen. 

Itse ultrakäynti oli aika lyhyt, mutta tärkein kuitenkin saatiin selville eli että meiän pienellä on kaikki hyvin. Eikä meilläkään ollut kummempia kysymyksiä mielessä :) Rakenneultra varattiin jo pääsiäisen jälkeiselle viikolle. Nyt se tuntuu niin kaukaiselta, mutta pianhan se jo koittaa ja sitten onkin jo kevät. 

Uutta ja ihmeellistä tapahtui myös neidin elämässä. Hän päätti viimeinkin lähteä kävelemään :) Sitä on jo odoteltukin hartaasti, mutta neitimme päättää pelata varman päälle. Hän on harjoitellut kovasti tukea vasten kävellen ja ottanut muutamia askelia ilman tukeakin, kunnes nyt sitten päätti uskaltaa. Koska siitä uskalluksesta se on näyttänyt olevan kiinni. 

Nyt tästä raskaudesta kai uskaltaisi sitten jo puhua vapautuneemmin. Vähän kyllä jo mietin tänään muskarissa, että näinköhän joku jo arvaileekin mielessään. Kun tuntuu, että maha pömpöttää jo kivasti. Vaikka onhan tuossa päällä vielä kerros "vararavintoa", joten ehkä senkään takia ei kukaan uskalla vielä kysyä. Töihin ilmoittelen varmaan siinä vaiheessa, kun pitäs ilmoittaa kesälomapäivistä. Olen siis ilmoittanut tulevani syksyllä töihin ja miettiväni vielä, että miten paljon pidän lomapäiviä hoitovapaan perään. Kaiken varalta täytyy myös hakea neidille päivähoitopaikkaa, että jos jokin menisikin pieleen ja joutuisin syksyllä töihin. Jos jään kotiin äitiyslomalle, niin sitten neiti jää myöskin vielä kotihoitoon. 

Pikakuulumiset ultrasta!

Täällä on ollut vielä isovanhemmat apuna, mutta silti ehdin nyt vasta kirjoittelemaan koneelle :)

Ultrassa oli kaikki hyvin <3 Mahassa köllötteli käsiään ja jalkojaan heilutteleva pikkuihminen. Mittaa oli (pää-perä) 6,5cm ja niskaturvotusta 1,4mm. Kätilön sanojen mukaan kaikki oli juuri niin, kuin tässä vaiheessa raskautta kuuluu ollakin.

Edelleen tuo kaikki on vaan yhtä jännittävää ja hämmentävää kuin ensimmäiselläkin kerralla. Olemme niin kiitollisia <3

Pelkotiloja ja hyvää vointia

Tänään poksahti taas uusi raskausviikko käyntiin, 11+0 tuli jo täyteen! Olotila on tällä hetkellä aika hyvä, etova olo on seurana oikeastaan vain iltapäivisin, jos on liian pitkä syömisväli. Jotain tuntemuksia tuolla alavatsalla on ollu. Jos liian rivakasti nousee, niin alakerrassa tuntuu vihlontaa. Rintoja aristaa edelleen vähän.

NT-ultraan on viikko ja päivä aikaa. Kieltämättä alkaa jo jännittämään, että onko kaikki hyvin? Ja tietenkin tulee väkisinkin mieleen, että jos kaikki ei olekaan hyvin, niin mihin ratkaisuun päädymme raskauden jatkumisen suhteen? Olisi ihan kauheaa, jos tässä kävisikin huonosti.. jäisikö meidän perheemme sitten yksilapsiseksi perheeksi. Koska julkisen puolen hoidot on nyt käytetty, pakkaseen ei jäänyt mitään ja kaksi lasta julkinen puoli tarjoaa hoidoilla. Toki, jos tästä tulis/olis tullu keskenmeno, niin silloin kuulemma tilannetta ois mietitty uudelleen. Yksityisen puolen hoidot taas ovat niin kalliita, mutta kai sinne hakeutumista voisi harkita, jos/kun toisesta lapsesta haaveilemme.

Turhaa spekulointiahan tuo kaikki on, mutta pakko kirjoittaa nuo ajatukset ylös, kun ne mielessä pyörii. Ihan yhtä hyvinhän ja kai todennäköisemmin kaikki on hyvin. Joten koitan olla miettimättä liikaa noita.

"No, kumpaa te odotatte?"

Otsikon kysymyksen päästi ilmoille anoppi, kun soitteli ja kyseli kuulumisia. En jotenkin osannut odottaa tuota kysymystä ja en suoraan sanottuna edes muista, mitä hänelle vastasin. Varmaankin jotain, että "ihan kumpi vaan käy".

Mikä onkin kyllä ihan totta. Pääasia on, että lapsi on terve ja kaikki menee hyvin. Tuo terveyspuoli minua onkin enemmän mietityttänyt, kuin se että kumpaa sukupuolta toivoisin lapsen olevan. Kyllähän se mietitytti ekassakin raskaudessa, mutta nyt tuntuu, että mietin sitä vielä enemmän. Varmasti esikoisenkin kohdalla olisin/olisimme joutuneet miettimään vakavasti raskauden jatkamista,  jos jotain olisi ilmennyt. Nyt kun on jo yksi lapsi, joka hänkin on elokuussa vasta vajaa 2-vuotias, niin luulen että joutuisimme pohtimaan vielä tarkemmin. Ratkaisua tehdessä tulisi miettiä myös, miten se vaikuttaa hänen elämäänsä. Toivon sydämeni pohjasta, että emme joudu noita pohdintoja tekemään, mutta tiedostan myös tosiasian, että jollekinhan sekin arpa napsahtaa.

Kuten joskus aiemmin kirjoitin, niin emme tienneet esikoista odottaessa sukupuolta, mutta olimme tehneet omia tulkintoja rakenneultrassa. Jotka sitten menivät yllättäen ihan pieleen, liekkö ollut sopivasti napanuora jalkojen välissä tai jotain :D Mieheni ei halunnut tietää sukupuolta, joten jätimme sitten sen kysymättä ja ilmeisesti myös tälläkin kertaa hän on samaa mieltä. Toisaalta koska viimeksi tehtiin hänen toiveensa mukaan, niin oisko nyt mun vuoro toivoa? Kieltämättä se oli kyllä jännittävää, kun ei tiennyt varmuudella sukupuolta. Toisaalta, nyt jos tietäisi, niin voisi vähän jo valmiiksi laitella vaatteita tai sitten myydä tyttömäisempiä vaatteita pois. Onneksi tuotakin ehtii vielä miettimään :)

Se täytyy kyllä vielä tunnustaa, että en tiedä olisinko samaa mieltä tuosta sukupuoliasiasta, jos esikoinen ei olisi tyttö. Vaikka en muista ajatelleeni aiemminkaan, että haluan ehdottomasti tytön, niin on se silti ihanaa, että sai oman pikku-prinsessan. On pienet pojatkin ihania ja varmasti, jos esikoinen olisikin ollut poika, niin ihan yhtä rakas ja tärkeä hän olisi. Ja varmaan olisin innoissani shoppaillut hänelle pikkumiehen vaatteita, niin kuin nyt katselen neidille kaikkia ihania vaatteita.

-Keväänlapsi & T-T 10+0, ensimmäinen neljännes jo takanapäin!

Arkeenpaluuta ja neuvolakuulumisia

Täällä porskutellaan menemään entiseen malliin. Tämä jatkuva etova olo alkaa kyllä jo väsyttämään. Toisaalta ei pitäisi valittaa, kaikki syömäni ruuat sentään pysyvät sisällä, mutta ei tämä siltti herkkua ole :) Väsymystäkin piisaa, joten tuntuu ettei jaksa mitään ylimääräistä tehdä!

Neuvolassa kävin viime viikolla ensikäynnillä. Neuvolatädiksi sain tosiaan jo neidin raskausajalta tutuksi tulleen terkkarin ja se oli kyllä tosi kiva juttu. Hän tietää lapsettomuustaustamme ja muutenkin tuntuu, että on helpompi aloittaa "yhteistyö" tutun ihmisen kanssa. Nytkin puhuttiin vähän lapsettomuushoidoista ja hänkin oli tosi iloinen, että tämä toinen raskaus lähti näin helposti alkuun. Muutenpa ei mitään uutta ja ihmeellistä siellä käynnillä ollut, täytettiin tietoja ja sain taas vinonpinon infolappuja. Tehtiin lähete labraan veriseulaa varten ja NT-ultran varasinkin jo itse. Halusin olla ajoissa liikkeellä, jotta pystyisin esittämään toiveita ajan suhteen. Mun vanhemmat tulee silloin käymään täällä, jotta päästään molemmat ultraan ja koska he tulevat pitkän matkan päästä, niin järkevin olisi saada aika maanantaille tai perjantaille. Onneksi tuo toive onnistui toteuttaa!
Neuvolareissuille otan mahdollisuuksien mukaan neidin kaveriksi, paitsi tietty lääkärineuvolakäynneille. Mutta ei kai niitä montaa edes tainnut ollakaan?
Painokin oli näemmä etovan olon takia vähän tippunut, neuvolan puntari näytti -1kg arvioimaani lähtöpainoon ennen raskautta. Ekassa raskaudessa tuli se 10kg ja kuulemma nytkin ois hyvä tavoitella sitä. Toki ei noin paljoa mun mielestä tarvis tulla, mutta tuo ois sellainen aika sopiva määrä terkkarinkin mielestä.. ei ainakaan enempää. Sokerirasitus tulee sitten tähän raskauteen PCO:n takia, vaikka ekalla kerralla arvot olikin tosi hyvät.

Neidin kanssa päästään taas kiinni vähän aktiivisempaan elämään, kun kerhot ja muskarikin alkaa. Viime viikko oli vielä erityisen rauhallinen, kun naapurissa asuva äitiystävä ja hänen lapsensa viettivät sairaspäiviä kotosalla. Hekin olivat napanneet vatsataudin (jota tuntuu olevan kiitettävästi liikkeellä, yh!), joten ei todellakaan haluttu ottaa riskiä ja saada myös tartuntaa.

Myös omalta osaltani olen yrittänyt päästä kiinni aktiivisempaan elämään ja aloittaa jumpassa käymisen. Otan tavoitteeksi käydä 2-3krt. viikossa jumpassa ja välillä hoitaa koiran iltalenkityksiä. Tuleehan tässä toki neidin kanssa touhutessa myös arjen hyötyliikuntaa. Pitää toki noita jumpassa käymisiäkin katsoa olon ja voinnin mukaan. Onneksi työnantaja oli sponsoroinut tällekin vuodelle liikuntarahoja, joten voin käyttää ne sitten tuohon jumppakortin kausimaksuun keväälle, eikä harmita taloudellinen tappio, jos ei voikaan käydä niin paljoa.

Uuden korkkaus ja vanhan vuoden muistelua.

Viime vuosi, joka oli kokonaisuudessaan aika mahtava, päättyi parhaalla mahdollisella tavalla. Vuoden 2012 alkaessa tyttäremme oli n.3,5kk ikäinen. Pahin alkumyllerrys oli takana ja jotenkin tuntui, että vauva-arki alkoi sujumaan. Ei sillä, että se nyt alusta alkaenkaan mitenkään erityisen haasteellista olisi ollut. Neiti on alusta alkaen ollut helppo ja rauhallinen vauva. Isoin haaste arjessamme oli imetys, joka ei sitten loppujen lopuksi onnistunutkaan.
Alkuvuodesta uskaltauduimme neidin kanssa ensimmäistä kertaa pidemmälle junamatkalle vanhempieni luokse. Hauska miten nyt viime reissulla katselin lähellä istuvaa naista ja hänen pientä vauvaansa ja mietin, että onpa joku uskaltautunut pienen kanssa reissuun. Kunnes kuulin hänen kertovan jollekin, että poika oli 3kk-ikäinen. Ilmeisesti aika kuultaa muistot hyvin, koska olisin voinut vannoa, ettei meidän neiti ollut niin pieni ekalla reissullaan!

Kevät meni kivasti, näimme usein äiti-vauva kavereita ja loppukeväästä pääsimme aloittamaan vauvauinnin, josta neiti tykkäsikin heti ensi kerrasta alkaen. Ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä hän on pienen ikänsä ollut ihan mahdoton vesipeto. Kylpyhetket ovat olleet varmasti parasta, mitä hän tietää. Edes uimahallin erilainen ympäristö ei jännittänyt neitiä, vaan uteliaana hän katseli ympärilleen ja oli altaassa heti kuin kotonaan :)

Kesällä reissattiin taas mummoloissa ja muissa kyläpaikoissa. Vietimme myös meidän hääjuhliamme, sillä varsinainen naimisiinmeno tapahtui salaa vain meidän kolmen kesken vuoden 2011 lopulla. Olen siis nyt ollut jo kokonaisen vuoden rouvana ja totutellut uuteen sukunimeen. Jokohan sitä tämän kuluvan vuoden myötä saisi hoidettua myös henkkarit uudelle nimelle ;)

Syksyllä vietettiin neidin 1v. synttäreitä ja vähän ennen sitä olimme käyneet ensikäynnillä PAS:sia varten. Ajattelin vain soitella ensin ja kysellä käytäntöjä, mutta pian huomasinkin, että olimme varaamassa meille jo käyntiaikaa! Tuon käynnin jälkeen jotenkin iski totuus vasten kasvoja, varsinkin kun puhuttiin noiden siirtojen onnistumisprosenteista ja siitä, että kaikki alkiot eivät välttämättä selviä sulatuksesta. Tottakai iski pelko, että ainutkaan kolmesta ei selviä tai jos selviääkin, niin en tule raskaaksi. Käynnin jälkeen pyörimme neidin kanssa paikallisessa kauppakeskuksessa ja tuntui, että ympärillämme oli vain äitejä ihan pienten vauvojen kanssa. Ja vaikka kuinka olin ja olen tyytyväinen ja onnellinen pienestä isosta neidistämme, niin silti haikeus valtasi mielen. Jospa en saisikaan koskaan pitää ihan vastasyntynyttä omaa pientä sylissäni.

Tuon lääkärikäynnin jälkeen alkoi myös elämäntaparemontti, sillä painonputoaminen oli ehtona PAS:siin pääsylle. Ja kyllähän se paino lähtikin sitten putoamaan ja innostuin liikkumaankin enemmän. Yhteensä lähti 7-8kg. ja kyllä se vaan kummasti kohotti mielialaakin. Tavoitteena olisi, että ei nyt raskausaikanakaan kauheasti nousisi paino tai ainakaan turhaan.. katotaan miten sitten käy.

Joulu ja uusi vuosi meillä vietettiin oman pienen perheen kesken kotosalla. Oli mukavaa yhdessäoloa ja neiti oli innoissaan kaikista joulukoristeista, paketeista ja uudenvuoden raketeista on "keskusteltu" joka päivä useaan kertaan. Mies oli myös pitkällä lomalla ja neitikin ehti tottua siihen, että iskä on aamuisin paikalla ja päikkäreiltä herätessämme iskä tuli kanssamme köllimään. Ensimmäisenä iskän työpäivänä neiti katselikin kummissaan tyhjää puolta sängyssä ja päikkäreiden jälkeen katseli odotellen ovelle, että missä iskä?

Tämä vuosi on lähtenyt ihan kivasti käyntiin. Raskausoireista etova olo on lähes koko ajan läsnä, mutta kuten edellisessäkään raskaudessa, vielä ei ole tarvinut pyttyä halailla. Sillon tosin en muista, että ois ollut näin huono olo. Tuo pahaolo tuntuu vievän energian ihan täysin ja välillä neidin kanssa touhuaminenkin ottaa voimille. Onneksi neitikin on rauhallinen leikkijä, joten äitikin voi köllötellä vieressä ja osallistua leikkiin lattianrajasta ;) Välillä neiti komentaa minut myös sohvalle köllöttään (ei huono sekään) ja itse konttailee ja kiipeilee siinä samalla ja tulee välillä lähelle syliin napattavaksi.
Sunnuntaina saan muuten alkaa vähentämään tukilääkitystä, ens viikolla menee vielä kaksi kertaa päivässä Lutinusta ja kerran päivässä Progynovaa ja sitten se "lysti" onkin loppu! Ensi viikolla on myös eka neuvola jo neidin odotusajalta tutun terkkarin kanssa. Tykkäsin hänestä kovasti, joten hyvä että saman kanssa saa jatkaa.